maanantai 3. syyskuuta 2012

koiran itsemääräämisoikeus agilityradalla ja kymmenen muuta

Vaihdetaan mustan kelpien muuten varsin asialliset ja kuuliaiset korvat myös agilityradalla toimiviin höröttimiin. Pikimmiten.

Ihan oikeasti! Tänään oli kyllä järjenlähtö lähellä.
"TÄÄLLÄ!! JEHNA TÄÄÄÄÄÄÄLLLÄ!1 EI SINNE! NYT LOPETA!"-fraasi tuli kulutettua puhki tänään. Karjuin välillä kurkku suorana ja yritin kaikkeni, jotta namit ja minä oltais edes yhdessä putkea tai muita esteitä houkuttelevempia. Tai edes huomiota herättäviä. Mutta eihän se tietenkään onnistu: aito työkoira palkkautuu tekemisestä. Jehna hakee esteet itse tai ainakin kovasti yrittää. Käskyt menee kuuroille korville. Lyhyesti tiivistettynä koira ei lähtenyt lapasesta, koska se ei käytännössä ollut lapasessa missään vaiheessa.. Se viuhtoi ja räiski menemään miten lystäsi ja teki paljon omia ratkaisuja. Oon aina ollut onnellinen siitä, että Jehna irtoaa tosi hyvin. Luulen, että Sofin ongelmat irtoamisen suhteen ovat jääneet mulle aika suureksi päähänpinttymäksi, koska me ollaan treenattu myös tämän vetreämmän vesselin kanssa sitä ehkä vähän liiaksikin. Välillä kun yritän ohjata Jehnaa lähempää, se hakeutuu automaattisesti kauemmas. En tiedä onko tämä joku paimenkoiriin tai kelpeihin asetettu ominaisuus vai onko vika vain tässä koirassa. Ja tietysti minussa. Treeniä, treeniä.

Myös putkihulluus on Jehnan myötä saanut ihan uuden merkityksen. Se spottaa radalla putket, jotka sijaitsee kentän toisessa päädyssä ja kiljahtelee ja säntäilee kentän laidalla, kun joku toinen koira saa "putkeen"-käskyn. Tänään me jahkattiin yhtä putken jälkeistä hypyn takaa kiertoa todella kauan aikaa. Jossain vaiheessa sitä kohtaa hioessa tajusin, että perkeles, eihän Jehna edes ymmärrä ettei se tee oikein, kun se pääsee kuitenkin taas pieleen menneen takaa kierron jälkeen pinkomaan putkeen. 

On tietysti täysin selvää, että kun koira on tuollasessa mielentilassa, ei ole myöskään kartturilla kaikki muumit laaksossa. Turhauduin, eikä se ainakaan helpottanut työskentelyä. Välillä olin itsekin niin hukassa ja ö aapisen laidalla, että seisoin keskellä kenttää käsiä levitellen. Välillä ärsyttää myöntää, että koira on minua fiksumpi. Nyt täytyy ottaa järeät aseet käyttöön ja miettiä suurta sotasuunnitelmaa. Tässä- ja täällä-käskyt menevät ainakin tehotreeniin. Täytyisi myös keksiä joku pätevä keino saada tuo koira lapaseen, etten vahingossa tee siitä lapasia..

Lyhyesti ja ytimekkäästi: voi Jehna..

3 kommenttia:

  1. Kiitos tekstistä! Tälleen yksinkertasesti tälläkertaa. Helepotti meikäläisenkin väsynyttä mieltä. :)

    VastaaPoista
  2. Tuttua! Irtoamattomien koirien jälkeen päätin panostaa Aksun kohdalla irtoamiseen. Onnistuin aika loistavasti, koska koirahan irtoaa, mutta jäi sitten opettamatta esimerkiksi se kääntyminen. Että kun riittävästi kuumuu (mikä on lähes aina), niin koira sinkoaa johonkin suuntaan ja on kaikkea muuta, kuin hallinnassa. Eipä ainakaan tule nollat liian helpolla :)

    VastaaPoista
  3. Iitu kiva kuulla, että tää teksti helpotti jonkun mieltä. :D Oma fiilis oli tätä kirjoittaessa hieman sekava..

    Sarianne, luulin että oon ainoa! Seurakoirasta paimeneen siirtyminen ei oo mikään helppo askel..

    VastaaPoista