torstai 30. elokuuta 2012

sivistynyt hupsista & syksyn ensimmäiset ohjatut aksat

Jaahas, kesä meni jo. Ai mitäs me kesällä? No ei hirveästi mitään. Vuorotyön vuoksi mulla ei ollut mahdollisuuksia treenata säännöllisesti ja aikakin oli kortilla. Podin alkukesän ihan hirveän huonoa omatuntoa, kun haaveeni kisauran aloittamisesta elokuussa ei ollutkaan toteutumassa. Hyi minua, huono kelpparin omistaja. Kyllähän nyt 1,5-vuotiaan kelpien pitäisi jo agilityssa kisata? Not. Aikani painiskelin hardcore-luokan syyllisuudentuskan kanssa, mutta jossain vaiheessa pääsin siitä yli. Mitä suotta stressaamaan, kyllähän meillä on aikaa kisata vielä monia, monia vuosia.

Kesällä tapahtui kuitenkin mullistavia juttuja. Joidenkin mielestä ehkä tyhjänpäiväisiä ja turhia, suorastaan typeriä, mutta ainakin mulle nämä on henkilökohtaisesti tärkeitä asioita. Ensinnäkin mielestäni luen Jehnaa paljon paremmin ja Jehna lukee minua paljon paremmin. Samaan syssyyn voisin mainita, että meidän suhde on paljon tiiviimpi ja luotto koiraa kohtaan on kasvanut todella paljon. En tiedä, tuntuu vain että me pelataan paljon paremmin yhteen. Toinen juttu liittyy luoksetuloon. En ole varmaan ikinä ollut Jehnasta niiin hurjan ylpeä. Olin molempien koirien kanssa iltalenkillä hiekkakuopalla. Laskin kaksikon irti ja aikamme eteenpäin tarvottuamme (Jehna tietysti tapansa mukaan edellä ja Sofi lyllertäen mummovauhtiaan peräsimessä) tajusin jäniksen toljottavan paikallaan suoraan meidän edessä. Otus oli tietysti niin nopea, etten ehtinyt reagoida ennen kelpietä, joka oli jo kiitämässä pitkäkorvan perässä. Seisoin hetken paikoillaan kylmä hiki otsalla valuen ja karmeita ajatuksia pohdiskellen ("No niin. Nyt se juoksee tuonne autotielle ja jää auton alle tai eksyy jonnekin tai *lisää tähän jotain kamalia ajatuksia*!!1"). Tajusin kuitenkin huutaa käskevään, kuuluvaan (ehkä rääkäisy kuvaisi tätä "kutsua" paremmin..) sävyyn koiraa takaisin ja.. täh? Jehna otti vielä muutaman juoksuaskeleen, pysähtyi ja kaarsi takaisin. Meinasi nousta tippa linssiin. Ja mitä vielä! Tämä sama tapahtui kesällä useaan otteeseen. Jänispaistirikas kesä näemmä.

Nyt alkaa jo arki painaa päälle ja ollaan päästy jo vähän reenaamisen makuunkin. Ensimmäiset ohjatut treenit tälle syksylle olivat hienoinen katastrofi, mutta en totta puhuakseni oikein muuta osannut odottaakaan. Kepit meillä on nyt tehotreenauksessa, sillä niitä Jehna ei oikein tahtonut hahmottaa (ainakaan samaan tapaan kuin viime keväänä). Harmi kun ohjurit on nyitty kepeistä pois, byhyy. Harjoitusten rata oli meille todella haastava, sillä se sisälsi niin hankalia kulmia kuin pakkovalssattavia kohtia. Ja herranjeesus, ei me olla Jehnan kanssa koskaan tanssittu radalla, vaikka ollaankin valssailtu tosi paljon kiertoharjoittelun merkeissä. Jehna ja valssaaminen ei vaan jotenkin kuulu samaan lauseeseen. Hiottiin, jahkattiin ja hangattiin - kyllä se lopuksi onnistui. Jehnaa on tavattoman hankala yritää tässä vaiheessa ohjata, koska se täytyy ohjata takaapäin, mutta se ei osaa vielä itse hakea kaikkia esteitä riittävän hyvin. Keinun vaikea kulma tuotti Jehnalle vaikeuksia, mutta sitä en lainkaan ihmettele. Niinpä palkkasin Jehnaa ovelasti ennen keinua ja ohjasin sen liioitellusti keinulle.

Viimeistä kertaa tuota samaista monsteripätkää suorittaessamme onnistuin kaatamaan yhden hypyn (...) ja sain samalla mustan, epäilyttävästi kelpietä muistuttavan kasan päälleni. Ei ihan nappiin siis. Mulla on jalo taito nähdä aina ne negatiiviset kohdat ja keskittyä niihin, mutta tosiasiassa Jehnassa oli todella paljon hyvääkin mitä näihin treeneihin tulee. Puomin alastuloihin olen tyytyväinen, koska ajattelin "pinta"-käskyn unohtuneen täysin. Käyttäytyminen kentällä oli esimerkillistä ja hypyt sekä putket Jehna haki käsittämättömän hyvin. Kyllä me täältä vielä noustaan!

Vielä kun päästäisiin johonkin pätevään tokoryhmään niin..

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti