ei elämä vanhenna vaan identiteetti

I wear my grandMOM'S clothes, I look incredible..

Leevi and the Leavingsin Amalia on meidän perheessä tunnettu Sofin tunnusmusiikkina. Sanoissa ei ehkä ole kovin paljoa yhtäläisyyksiä kyseisen muorin luonteen kanssa (kaatunutta majuria ei esimerkiksi pitäisi olla kuvioissa mukana), mutta surkuhupaisa ja jokseenkin masentava sävelmä myötäilee pikkuhavan piirteitä lähes täydellisesti. Sellainen Sofi nimittäin on: mököttävä ja tunnettu kyllästyneestä ilmeestään. Blogissa ei näy juurikaan kuvia kaksikon vanhemmasta ja viisaammasta (?) osapuolesta, koska siitä on lähes mahdotonta saada onnistuneita otoksia. Aina kun kaivan kameran esiin, kääntää Sofi päänsä pois tai näyttää mahdollisimman turhautuneelta. Kuten näissäkin kuvissa.

Kyllä Sofi edelleen innostuu. Se rakastaa lenkkeillä omaa, hidasta tahtiaan ja nuuskutella lähitienoon uutiset läpi. Kovin pitkiä kävelyretkiä se ei enää jaksa kävellä mutta kuitenkin. Gotler ja monet muut makkaravalmisteet saavat Sofin edelleen käymään ylikierroksilla ja tekemään kaikki muistamansa temput läpi. Se osaa edelleen täydellisen sivulletulon ja yrittää sydäntäsärkevän kovasti äännähdellä haukahdellen "hauku"-käskyn saadessaan. Haukkuahan Sofi ei edelleenkään osaa, joten se lähinnä murahtelee ja urahtelee. Yritys hyvä kymmenen, eikös?

Sofi on ihana. Vanhat koirat ovat ihania. Rakastan sitä miten se tuhahtelee näennäisesti Jehnan nopeille liikkeille ja yllättäville tempauksille. Aivan kuin se pyörittelisi silmiään ja pudistelisi päätään nuoremmalleen. Pelkään edelleen ajan rajallisuutta äärettömän paljon. Täytyy kuitenkin yrittää elää hetkessä ja nauttia Sofin popcornin tuoksuisista tassuista sekä hitaista iltapäivälenkeistä pikkumuorin kanssa.

oodi vanhuudelle

Sofi täytti elokuun 5.päivä ruhtinaalliset 7-vuotta. Siitä on muutaman vuoden sisällä kuoriutunut ihana ja hurjan rakas mummeli. Ihana ja hurjan rakashan se on aina ollut mutta vanhus ei. Sofia kutsutaan meidän perheessä nykyään Sofi-Annaksi ja käytetään nimen yhteydessä vielä mahdollisesti liitettä mummeli. Pitkät metsälenkit ovat muuttuneet astetta hitaammiksi ja lyhyemmiksi kävelyretkiksi, mutta uni ja lepo maistuvat Sofille paremmin kuin koskaan. Useimmiten eteenpäin vouhottavan kelpien ja havanaismuorin yhteislenkit ovat silkka mahdottomuus, joten Sofi-Anna pääsee mummolenkeille ylhäisessä yksinäisyydessään ja Jehna vouhottamaan ilman perässä raahattavaa hidastetta. Viikonloppuna valjastin kuitenkin molemmat otukset pienellä varauksella ja suuntasin metsään. Voi miten innoissaan Sofi oli! Sille on aina ollut erittäin harvinaista kävellä lenkillä ulkoiluttajan edellä - sunnuntaina se viipotti Jehnan kanssa miltei koko lenkin edelläni. Ihana. Nyhdin Sofin turkin ihan lyhyeksi häntää myöten ja se oli aivan fiiliksissä uudesta tukastaan! Todellisuudessa mummorukan fledahan on ihan järkyttävän hapsottava, mutta älkää kertoko sitä sille, pliis.

Ikä on tuonut mukanaan muutamia merkittäviä, positiivisia asioita. Nuoruusvuosinaan Sofi kärsi todella pahasta arkuudesta. Lenkkeily oli todella vaikeaa, kun meillä oli vain muutama lyhyehkö reitti, joita Sofi suostui kulkemaan. Tiettyihin suuntiin lähdettäessä sen häntä valahti alas ja tassut jarruttivat, eikä se liikkunut eteenpäin edes herkkuja houkuttelemalla. Muutama lenkkireitti me menetettiin, kun kyseisen tien varrella oli pihalla kiinni haukkuva koira. Monista reiteista me jouduttiin luopumaan, kun vastaan tuli joko irtokoira tai koira, joka oli omistajansa hallinnassa irti. Sofi meni lukkoon jopa vain nähdessään koiran, joka kulki irti vähänkään kauempana omistajastaan. Ei varmaan tarvitse kertoa mitä tapahtui, kun vanhassa agilityhallissa Sofin perseeseen hyökkäsi täysin yllättäen basenji? Ei tullut treenaamisesta enää mitään siinä hallissa. Näistä ongelmista on hyvä päästä siihen hyvään ominaisuuteen, jonka ikä ja varmasti osin Jehnankin tulo on saanut aikaan. Sofin kanssa voi lenkkeillä missä vaan. Se ei enää pelkää. Nähdessään vastaantulevan koiran se ei enää yritä paniikinomaisesti paeta häntä koipien välissä, eikä se enää väistä vieraita ihmisiä. Sofin ei enää tarvi elää pelossa. Sen sijaan pelossa joudun elämään minä. Menetyksen pelossa.

Sofi porskuttaa pienestä hitaudesta huolimatta samaan malliin! Se luo edelleen Jehnaan typertyneitä katseita (Sofi on varma, ettei kelpietä tollompaa otusta voi ollakaan),  järjestää vallattomat huutotsempalot lemppari-ihmisiä tavatessaan ja päästelee toinen toistaan omituisempia örinä-ääniä vaikkei haukkua osaakaan. Haju-/kuuloaisti ei myöskään ole muuttunut miksikään; Sofi on viivana vieressä, jos joku rapistelee porkkanapussia/narskuttaa porkkanaa. Tämä päivitys onkin hyvä lopettaa pieneen paljastukseen: meidän huwjina agilityaikoina palkkasin Sofia porkkanalla. Se nimittäin oikeasti syö ennemmin porkkanaa kuin raakaa hirvenlihaa tai makkaraa, joita se myös kovasti rakastaa. Aika noloa.

Sofi-Anna lähettää ystävällisiä terveisiä muille koiravanhuksille!